Olen jo jonkun aikaa miettinyt, että kirjoitanko tästä aiheesta ollenkaan, vai pidänkö ”mölyt mahassani”. Lopulta päätin kirjoittaa lyhyen tekstin ihan sillä, että saan sen pois päästäni ja osaltaan siksi, että jospa se vaikka sattumalta auttaa jotakuta muuta, joka pohtii samaa asiaa.
Aiheena on työpaikan vaihtaminen. Tarkemmin sanottuna työpaikan vaihtaminen ilman, että sinulla on valmiina uutta työpaikkaa. Nyt on jo aikaa kulunut sen verran, että uskallan tunnustaa, että itse suoritin kyseisen peliliikkeen jokunen vuosi sitten. Syitä kyseiseen päätökseeni oli varsinkin se, että en saanut sen aikasesta työpaikastani irti enää mitään muuta kuin palkan. En tiedä teistä muista, mutta minulle ei yksinkertaisesti riitä se, että saat työstäsi rahallisen korvauksen, mutta työn sisältö olisi yhdentekevää ja osaltaan jopa omien arvojesi vastaista. Jos/kun työ muuttuu sisällöltään lähes täysin mitäänsanomattomaksi, niin ainakin minun kohdallani se aiheutti monenlaista nupinsisäistä vaivaa:
Huomasin olevani yhtäkkiä kovin kyyninen. Asiat eivät enää kiinnostaneet entiseen malliin ja uuden oppiminen tuntui vastenmieliseltä ja tarpeettomalta. Ihminen, joka on ennen lapsenmielisesti ollut kiinnostunut asiasta kuin asiasta, siitä mitä nurkan takana voisi olla ja onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella ei jaksanut kiinnostua enää edes oman nurmikon viherasteesta.
Aikani minä tätä yhtälöä päässäni pyörittelin (varsinkin yöllä, eli yhtälö eikun parani, kun laskeneeseen työmotivaatioon lisättiin vielä kertyvä väsymys). Lopulta tulin siihen tulokseen, että nyt sijoittelevavaeltelija tehtävä peliliikkeitä, tai kohta ollaan tilanteessa, jossa ei ole kenelläkään kivaa.
Laadin itselleni aikataulun, jossa päätin, että hetkenä x.x.xxxx kyseinen työura loppuu, sen jälkeen pidän omakustannetauon ja jatkan tauon jälkeen jossain muualla. Tuumasta toimeen; rahaa pistettiin talteen ja yksi kaunis päivä ilmoitin työnantajalleni viimeisen työpäivän koittavan kyseisenä päivänä.
Pitkitin todella pitkälle, ennen kuin kerroin asiasta läheiselleni. Sitten, kun kerroin, niin huomasin, että 95% ihmisistä oli sitä mieltä, että ”noin ei voi tehdä”. Suurimmalle osalle ihmisistä oli täysin käsittämätön ratkaisu, että ihminen heittää ”hyvän työpaikkansa” pois ja hyppää ”tyhjän päälle”. Ainoastaan yksi ihminen katsoi minua syvälle silmiin ja ainakin minun tulkintani mukaan sanoi ihan vilpittömästi olevansa puolestani ylpeä ja olevansa itse jopa hieman kateellinen päätöksestäni. Muiden osalta vastaanotto vaihteli lievästä hyväksynnästä täyteen pöyristymiseen. Pöyristyjien osalta opin äkkiä, että mikään mitä heille tulisin asiasta sanomaan, ei tulisi resonoimaan heidän päässään millään tavalla positiivisesti, joten lopetinkin kyseiselle ihmistyypille päätökseni perustelemisen.
No miten tässä sitten kävi? Olenko mierontiellä ja yhteiskunnan elätti? En ole. Tauon jälkeen siirryin täysin uudelle uralle ja elämässä on taas virtaa. Nurkan takana oleva tuntematon ja aidan takainen nurmikko kiinnostaa jälleen. Yöni nukun rauhassa, eikä työ enää hiivi aamuyöstä kummittelemaan makuuhuoneen kattoon.
Jos siis joku teistä miettii, että pitäisikö, niin vastaukseni on, että kyllä pitäisi. Olisi pitänyt jo. Välillä meidän kaikkien on vain uskottava, että siivet kantavat. Käsijarru päällä ei rallia voiteta ja kauheinta olisi, jos kuolinvuoteella pään täyttävät vain kysymykset, jotka alkavat, että ”oliskohan pitänyt uskaltaa sitä/tätä/tuota”. Vasta viikolla katsoin ikkunasta koululaisia ja mietin, että vastahan minä olin tuossa ja nyt olen tanakasti keski-iässä. Tätä vauhtia huomaan kohta olevani se pappa, joka seuraa puiston penkillä ohi kulkevia työikäsiä ja mietin taas, että ”vastahan minä olin tuossa”.
Tämä on se elämä, joka meille on annettu. Eläkää se.
…ja pitäkää toisistanne huolta 🙂